Yhden naisen yksikkö

Tiistai 12.2.2010, kello 02.27. Oh dear, Gin and Tonic pissattaa. Kömyän baarin vessaan ja kahdesta kopista valitsen sen, jonka ovi on raollaan. Tervetulleeksi minut toivottaa prosessoitu kebab extra sipulilla, lämmin WC-istuin ja jarrutusjäljet pöntössä, joka yhä valuttaa viimeisiä huuhteluvesiään. Edellinen käyttäjä on selvästi tehnyt olonsa kotoisaksi hyödyntäessään ravintolan saniteettitiloja. Vai onko? Sama missi, joka pesi käsiään tullessani sisään, ja joka epäilemättä on vastuussa ympärillämme leijuvasta suitsukkeesta, seisoo edelleen peilin edessä korjailemassa kampaustaan, kun astelen lavuaarin luo. Kiusaantuneena tilanteesta hän jättää tupeerauksen kesken ja poistuu vähin äänin jättäen minut miettimään naistenvessojen intiimin ilmapiirin ulottuvuuksia.

Mieleeni muistuu ilta parin vuoden takaa, jolloin yllätin silloisen tulevan entisen miesystäväni tutkimassa toisen naisen rintoja suositulla klubilla. Huomattuani rakastettuni poikamaisen puuhastelun näyttävä sisääntuloni kutistui jokseenkin säälittäväksi itkukohtaukseksi, missäpä muualla, kuin naisten vessassa. Siinä minä sitten seisoin nojaten lavuaariin ja parkuen silmät päästäni. No, en ehkä sentään silmiä, mutta maskarat lähti, ja toinen piilareistani tippui lavuaariin. Viimeinen pisara jo valmiiksi ylitsevuotavaan kurjuuteeni oli orgastinen läähätys, joka kuului takanani olevasta kopista. Oven alta esiin pisti siroihin nilkkoihin remmitetyt sandaalit, korot kohti taivasta, ja kaksi naisten ärsyttävän pientä laukkua, sellaisia, joihin ei mahdu kerralla kuin kaksi tamponia. Jos ne kaksi tamponia olisivat olleet minulla, olisin tukkinut niillä korvani, mutta sen sijaan jouduin kuuntelemaan tyttöjenvälistä ystävyyttä ja tauotta huuhtelevaa pönttöä. Lähtiessäni potkaisin laukut takaisin koppiin ja vittuuksissani tallasin morsiamen vasemman jalan päälle.

Kaksi tuoppia myöhemmin katselin variaatiota samasta näytelmästä. Yleisöä oli enemmän, näyttelijät olivat vaihtuneet ja käsikirjoituksessa oli pieniä eroja, mutta muuten kaikki oli ennallaan. Yksi itkee, toinen lohduttaa, kolmas puhuu puhelimessa poikaystävänsä kanssa, ja loput meikkaa. Tytöillä oli kajalit kuin glamrock-tähdillä, ja hiuksissa niin paljon lakkaa, että sillä olisi pitänyt lehdet koivussa talven yli. Samalla, kun toiset paikkailivat säröjä huolellisesti rakennetussa illuusiossa täydellisestä naisesta, toiset katselivat peilistä miten heidän arvokkuutensa ja ylpeytensä liukenee poskille valuvaan ripsiväriin. Asetelman irvokkuus sai minut voimaan pahoin, mutta olin sen verran fiiliksissä espanjalaisten turistien jointista, että unohdin koko ajatuksen nyppiessäni kuviteltuja nukkapalloja paidastani. Kannabis käy päähän näköjään passiivisesti poltettunakin.

Kaakelilattialta tanssilattialle. Takamustaan hetkuttelevat seireenit muistuttivat vain etäisesti niitä naisia, jotka olivat hetkeä aikaisemmin seisseet kanssani vessajonossa. Poissa olivat räkänokat ja paskanhaju, suttuinen meikki ja peittelemätön tunneilmaisu. Siskoilla oli taas glitter-topit ojennuksessa, kasvot kuosissa ja moitteettomat kampaukset, kun he muikistelivat suutaan ja pyörittelivät silmiään, kuin Ally McBeal aikoinaan. Koikkelehtiessani enemmän lattialla vilkkuvien valojen, kuin musiikin tahtiin, koin yllättävän filosofisen oivalluksen. Ehkä naistenvessan tapahtumat tuntuivat epätodellisilta siksi, että ne rosoisessa henkilökohtaisuudessaan poikkesivat niin radikaalisti surrealistisen täydelliseksi kiillotetusta julkisesta todellisuudesta. Raahasin rähjääntyneen maallisen majani takaisin kampauspöydän ääreen.

Vessakopin seiniltä löytämäni lauseet todella tuntuivat autenttisemmilta, kuin oven toisella puolella itseään kiihkeästi markkinoiva maailma. Halpaan maaliin mustalla kajalilla raapustetuissa rakkaudentunnustuksissa ja seuranhakuilmoituksissa oli elämisen makua. Eräs Ulla esimerkiksi oli jättänyt suorastaan liikuttavan kuvauksen tunteistaan ihastustaan Joonasta kohtaan, päättäen sen lyyrisesti englanninkieliseen lauseeseen “Love You Forver My Love!”. Oikeinkirjoitus ei ole tässä oleellista. Vähemmän syvällinen, mutta aivan yhtä vaikuttava oli jonkun anonyymin asiakkaan yritys löytää kanavaa inhimillisille tarpeilleen: “Tyttö tahtoo munaa. Soita 040-873 0792”. Matkaseuraa ja kuukautissuojaa kaipaili jyväskyläläinen Jenni, jonkun mielestä M. on lutka ja Sari ja Marika aikovat olla aina parhaita kavereita. Tässä vaiheessa iltaa nykyisestä entiseksi vaihtuneen poikaystäväni petturimainen käytös vielä kipuhermolla minua miellytti erityisesti eräs varsin terävästi sanoiksi puettu summa summarum toisesta pieleen menneestä parisuhteesta: “Exäni kanssa seksissä parasta oli se, että sitä kesti aina niin vähän aikaa. Vitun mikkihiiri!”. Rinnastus sai minussa aikaan hillittömän naurukohtauksen, kuten asiaan kuuluu, jos on niin yrteissä, että kuvittelee olevansa ruotsinlaivalla. Paras risteily ikinä, ajattelin ja hihitin hysteerisesti kelaillessani tax free-viinoja. Nauruni loppui kuitenkin lyhyeen huomatessani oranssiin seinään tussilla kirjoitetut sanat: “Voiko yksinäisyyteen kuolla?”.

Mitä vittua täällä tapahtuu? Rale törmää ulos vessasta ja vetää housuja ylös. Kössin hiukset savuaa ja palohälytin huutaa. Kaksi palomiestä sukeltaa täysissä varusteissa poikamiesyksiöön, joku on avannut heille oven. Jussilla on housut kintuissa, Jode sytyttää sätkää väärästä päästä, ja minä istun sohvalla makkara kourassa, Karjala-pullo toisessa, ja mietin miksei Suomi koskaan pärjää lätkässä.

Meidät komennetaan ulos asunnosta ja tilanne siirtyy taloyhtiön pihalle, jonne joukko uteliaita naapureita on jo kerääntynyt valmiina osoittamaan syvää paheksuntaa heti, kun selviää mistä on kysymys, tai vaikkei selviäisikään. Henkeään pidättäen kahvitaukokansa seuraa, kun Jodea lastataan Maijan perään, ja minä juoksen Leijona-paita päällä naama maastomaalissa virkavallan ja palokunnan edustajien välillä ja yritän puhua tilannetta paremmaksi, tuloksetta. Lannistuneena jään katselemaan miten Volkswagen Transporter kaartaa kohti keskustaa ja poliisilaitosta, ja mietin miten helvetissä oikein päädyin tänne.

Kaikki lähti halustani ymmärtää paremmin mieskulttuuria. Aloitin matkani miesten ihmeelliseen maailmaan mökkiviikonlopulla äijimmän tuntemani äijän ja hänen kavereidensa kanssa. Matkaa Rovaniemeltä määränpäähämme oli vaivaiset seitsemisenkymmentä kilometriä, mutta kotipolttoisen avustuksella olimme kaikki, kuskia lukuun ottamatta, hyvässä tymässä perille päästyämme. Saunan lämmitys sujui leppoisissa tunnelmissa kaljakoria halaillen ja ihmissuhteista filosofoiden. Elämän suuret kysymykset, kuten kumpaa kävisit mieluummin, Jenna Jamesonia vai Nikki Tyleriä, herättivät vilkasta keskustelua, joka lopulta päättyi hellyttävän yksimieliseen äänestystulokseen Jamesonin hyväksi. Arkisempien aiheiden pohdinta huipentui kolmikymppisen runopojan ilmoittaessa olevansa viimein valmis sitoutumaan, suora lainaus, yhteen reikään.

Saunomisessa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun kisasimme hampaat irvessä siitä, kuka kestää kovimmat löylyt. Minä sijoituin kolmanneksi ja palkintona oli karrelle palanut iho ja reissu LKS:n palovammaosastolle. Tämä kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme juhlineet tyylillä Hotelli Pellonhovin kuuluisassa yökerhossa, Club 201:ssä.

Seuraavana viikonloppuna harjoittelin kisuttamista miesten malliin, tutoreinani valikoima estottomia nuoria miehiä. Hiukset geelillä pystyyn harottuna ja päällään äitiensä rakkaudella pesemät vaatteet, he näyttivät kerta kaikkiaan herkullisilta. Eivätkä heidän oppinsa kalvenneet yhtään ulkomuotonsa rinnalla. Tiesin sisäistäneeni tekniikan täydellisesti, kun valomerkin kynnyksellä poukkoilin pöydästä toiseen, kinuten seksiä klassikko-lineilla, kuten ”Anna nyt! Annoit kaverillekin!”. Jostain syystä kiihkeät yritykseni eivät kuitenkaan kantaneet hedelmää, ja kotimatka taittui yksin jäisellä kadulla liukastellen. Ilmeisesti useilla promilleilla tuettu tasapainoni oli jossain vaiheessa pettänyt, sillä heräsin vasen nilkkani jalkapallon kokoiseksi turvonneena ja kivusta kankeana. Lääkärin tuomio oli kuusi viikkoa kipsiä ja kyynärsauvat.

Lievistä ruumiinvammoista ja lukuisista noloista tilanteista huolimatta, en kadu ekskursiotani vähääkään. Ymmärrän kyllä hyvin, että kuukausi on aivan liian lyhyt aika täysin tajuta niinkin monimuotoista ilmiötä, kuin mieskulttuuri, mutta haluan kuitenkin ajatella tavoittaneeni siitä joitain keskeisiä piirteitä. Opin myös monia arvokkaita taitoja, kuten seisaaltaan kuseminen sekä äänekäs piereskely seurassa, ja pystyn keskustelemaan suvereenisti nelivetotraktoreista. Haikein mielin palaan takaisin sivistyksen pariin.

Miehet ovat sikoja, ja ihmiset idiootteja. Talvi on musertavan pimeä, maailma epäoikeudenmukainen ja huonot päivät kestävät aina liian kauan. Sukille ei koskaan löydy paria, lähikaupan kassa vittuilee ja arki on sietämättömän harmaata. Ja hiustenkuivaaja hajoaa juuri sinä päivänä, kun ulkona on reilun parinkymmenen asteen pakkanen, ja olet myöhässä työhaastattelusta. Elämä on perseestä.

Vuosi 2009 teki minulle kutakuinkin yhtä hyvää, kuin ydinlaskeuma lapin jäkäläkasvustolle. Kirotessani onnetonta elämääni ja päiviä, jotka tuntuvat parhaimmillaankin suoranaiselta kidutukselta, huomasin kuitenkin jotain, joka vähemmän masentavissa olosuhteissa olisi saattanut jäädä huomaamatta. Minulla on hyviä ystäviä. Todella hyviä ystäviä.

Ystäväni valehtelevat paljon. He sanovat, että näytän hyvältä, vaikka takaraivollani on puolen Jenkki-pussin verran purtua purukumia ja olen edellisenä iltana leikannut itselleni superlyhyen otsiksen humalan ja ranskalaisen muodin innoittamana. He kutsuvat korviavihlovan epävireistä karaoke-esitystäni persoonalliseksi tulkinnaksi ja nautinnolliseksi urbaaniksi kulttuurikokemukseksi, vaikka todennäköisesti heidän sävelkorvansa vuotavat verta. Kumimaisen sitkeät friteeratut katkaravut ja ruskeaksi muuttunut guacamole on heidän mielestään juuri se tapa, jolla kyseiset ruokalajit tulisi aina tarjoilla. Ja eikö texmexin kuulukin olla pohjaanpalanutta, he kysyvät. Pikantti savunmaku, he sanovat. He sietävät jopa poikaystäviäni, vaikka olen kuuluisa katastrofaalisen huonosta miesmaustani.

Ja kun miesmakuni kantaa katkeraa hedelmää, he ovat ensimmäisenä lohduttamassa minua. Kun viimeisin paskaakin paskempi seurustelusuhteeni päättyi ja olin siitä aivan hajalla, he ryyppäsivät kanssani, lauloivat kanssani ja hankkivat jopa ruotsalaisia ryyppäämään ja laulamaan kanssani. Mikään ei ole yhtä piristävää kuin laulavat ruotsalaiset! Paitsi laulavat ja tanssivat ruotsalaiset. Mutta ennen kaikkea he jaksoivat minua, kun itkin ja ulvoin päivät läpeensä kuin palosireeni, enkä tuntenut muita kuin kirosanoja. Lopulta parkumiseni loppui kuin seinään nähtyäni itseni sen jälkeen, kun ystävättäreni oli vaatinut saada kihartaa hiukseni. Peilistä minua tuijotti villakoira, jonka silmät olivat niin turvoksissa, että muistuttivat viiltohaavoja. En vieläkään osaa sanoa lakkasinko itkemästä, koska nauroin niin makeasti, vai siksi että pelkäsin ystävättäreni kihartavan hiukseni seuraavanakin päivänä ellei mielialani kohoa.

Ystäväni ovat lahjakkaita, luovia, älykkäitä ja äärimmäisen rakastettavia persoonia, mutta kaikkein hämmästyttävin piirre heissä on heidän kykynsä nähdä minut samanlaisena. Heidän mielestään olen älykäs ja sivistynyt, vaikkei minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä tupo tarkoittaa, ja saatan vahingossa ottaa e-pillerin sijasta Diapamin ja sammua luentosaliin. Eikä edes baarin pöydällä salsahameessa vedetty YMCA-koreografia saa heitä muuttamaan mielipidettään. Luoja yksin tietää, miten esitykseni vaikutti muiden paikalla olleiden käsitykseen minusta, sillä myöhemmin tajusin unohtaneeni pikkuhousut kotiin.

Olkoon tämä, kornisti ilmaistuna, oodini ystävyydelle ja kiitokseni kaikille niille ihmisille, jotka lievittivät vitutustani vuonna 2009 (en voinut ilmaista kiitollisuuttani sävelin, sillä pääsen baareihin sisään enää vain sillä ehdolla etten laula karaokea). Ja ollakseni vielä sokerisempi, haluan toivottaa meille kaikille rakkaudentäyteistä alkavaa vuotta. Olkoon vuosi 2010, Marcon sanoin, naminami!

Kaikki alkoi siitä, kun eräänä karvaana krapula-aamuna kuulin Tuomari Nurmion Kurjuuden kuninkaan. Yhtäkkiä elämäni tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä, ja minä olin yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Pääni täyttyi kauhukuvilla siitä miten kahdenkymmenen vuoden päästä kaikki ystäväni ovat onnellisesti parisuhteessa, ja minä ryppyisenä ja kuluneena edelleen baarissa etsimässä seuraavaa panoai. Luojan tähden, en minä halua kuolla yksin! Enkä todellakaan halua, että kissani syö kasvoni, kun kukaan ei edes huomaa minun kuolleen! Siinä jäi kaurapuuro kulhoon kylmenemään, kun lähdin repimään ylös sängystä edellisen illan ylijäämää, jotta voisin keskittyä löytämään itselleni sen ainoan oikean Tosi Rakkauden.
Ensimmäiset treffit olivat kammottavat. Deittini oli poika viereisestä rapusta, jonka hauiksia olin ihaillut jo monta kuukautta uskaltamatta tehdä lähempää tuttavuutta. Paniikinomaisessa pariutumisvimmassani rohkaisin kuitenkin itseni ja ehdotin, että tapaisimme muuallakin kuin taloyhtiön kuntosalilla. Seuraavana viikonloppuna hän vei minut syömään, ja tilaustamme odotellessa minulle selvisi, että hänellä on erittäin läheinen suhde Jeesukseen eikä hän hyväksy alkoholin käyttöä lainkaan. Kuunneltuani reilun vartin kreationistisia teorioita maailmankaikkeuden synnystä olin valmis pehmentämään pääni vaikka Lasolilla. Sattuneesta syystä en voinut kuitenkaan tilata juomiani pöytäämme, joten keksin hakea viskini suoraan kassalta ja kahviin blandattuna. Seuralaiseni kyllä kummasteli suuresti tapaani juoda kahvia vuohenjuustopastan kanssa, mutta perustelin sen sillä, että suvussamme on ollut useita syöpätapauksia ja tutkimusten mukaan kahvilla on antikarsinogeenisia vaikutuksia.
Yltiöhyveellisyydestä järkyttyneenä päätin sopia seuraavat treffini baarissa ja mielellään humalaisen miehen kanssa. Ei sitä kauaa tarvinnut odotellakaan, kun eräs komea ja nuorehko vastikään eronnut kolmen lapsen isä kutsui minut kanssaan elokuviin. Leffa oli ihan hanurista, mutta muuten meillä oli aivan mielettömän hauskaa. Joimme luvattoman paljon tequilaa ja tanssimme koko yön huolimatta siitä, että molemmilla oli aikainen aamu odottamassa. Mietin koko illan milloin hän pyytää minua seuraaville treffeille, mutta kun hän viimein valomerkin jälkeen otti asian puheeksi olin varma, että olisin rikkonut satasen ME:n ellen olisi henkeä haukkoen etsinyt astmalääkettä laukustani. Hän halusi varmistua vaipanvaihtotaidoistani ennen kuin lähdemme porukalla pilkkimään; minä, hän ja hänen leikki- ja taaperoikäiset lapsensa. Änkyttäen selitin jotain epämääräistä aikatauluistani ja elämäntilanteestani ja poistuin hiljaa takavasemmalle vannoen, että mitä deittailuun tulee, isät ovat vastedes poissa kuvioista.
Deitteihin nro. 3 olin itse asiassa tutustunut jo ennen kuin päätin rakastua ja muuttaa elämäntyyliäni. Hurmaava nuori aviopari, jota minulla oli alunperin tarkoituksena vain panna ja kadota sen jälkeen kuvioista, mutta jonka kanssa päädyin grillaamaan soijanakkeja ja keskustelemaan aikuisviihteestä. Uusi elämänfilosofiani, johon kuuluu mm. yrttitee, jooga ja moraalinen krapula, ei sallinut minulle seksiä ensimmäisillä treffeillä, joten fyysinen läheisyys rajoittui siihen, että lääkäri-mies tutki kipeän kurkkuni, määräsi lääkettä ja minä otin kuvia kun he harrastivat seksiä. Nakit onnistuivat yli odotusten, streptokokki on selätetty ja sain kaksi uutta ystävää, mutta Tosi Rakkautta ei tämäkään seikkailu elämääni tuonut. Tai ehkä se paloi kiinni heidän täydellisen, jokinäköalalla varustetun kolmionsa uuden uutukaisen uunin grillivastuksiin.
Viimeinen yritykseni oli lähteä teatteriin veljeni kaverin kanssa. Poika-rukka oli vuosia jatkuneen ihastuksensa jälkeen onnesta soikeana päästessään kanssani ulos. Vanhan Corollan koirankarvaiset istuimet eivät sointuneet lainkaan yhteen superseksikkään nude-toppini kanssa, mutta olin valmis antamaan kaiken anteeksi, olihan hän sentään lähes perhetuttu ja olen aina ollut hulluna hänen luonnonkihariin hiuksiinsa. Wiljamiin päästyämme aloin kuitenkin epäillä tehneeni pahan virheen suostuessani treffeille niin nuoren pojan kanssa. Ensimmäisen näytöksen hän tuijotti rintojani niin intensiivisesti, että puoliajan tultua tiesi juonen kulusta hädin tuskin mitään ja ehkä siksi (kin) puhui niin paljon tietokoneista ja ohjelmoinnista, mutta yhtä kaikki näytelmän jatkuessa olin täysin vakuuttunut, että halusin päästä teinistä eroon heti kun mahdollista. Puoliajan jälkeen oli minun vuoroni olla ajatuksissani. Pitkänhuiskea, hevilettinen näyttelijä sai minut unelmoimaan mitä alkukantaisimmista hedelmällisyysriiteistä keskellä kesäistä kotimaista talousmetsää. Helvettiin selibaatti ja ylevät periaatteet! Minä halusin olla sudenmorsian ja harrastaa kiihkeää seksiä kuunvalossa niin että kunnaat raikaa! Onkohan Lapin Ylioppilasteatterilla minkään sortin deitti-nettiä? Hmm… No joo, sanomattakin selvää, että lähdimme Corolla-kaverin kanssa eri osoitteisiin näytelmän päätyttyä.
Kuusi viikkoa deittailua takana, ja olen edelleen yhden naisen yksikkö. Korjaan, seksuaalisesti äärimmäisen turhautunut yhden naisen yksikkö. Eivät kuluneet viikot kuitenkaan täysin hukkaan menneet, sillä opin jotakin todella arvokasta. Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka puolustavat sukupuolten välistä tasavertaisuutta henkeen ja vereen, mutta salaa pitänyt miehiä idiootteina. Ja idiooteilta he todella ovat vaikuttaneet! Toisaalta, miltäpä muultakaan voi vaikuttaa, kun seisoo käytävässä kalsarit jalassa, kamppeet sylissä viisi minuuttia kliimaksin jälkeen ja ainoat sanat, jotka on saanut sanoa koko iltana ovat “Minä maksan taksin”. Kuten veljeni osuvasti huomautti, olen aina ollut nopea hankkimaan miehiä, mutta vielä nopeampi hankkiutumaan heistä eroon. Milloin minusta näin “tehokas”? Missä vaiheessa ihmisten esineellistämisestä tuli hyväksyttävää? Vapautuiko seksuaalikulttuurin mukana myös ihmisarvon polkeminen? En ehkä koskaan opi levitoimaan, voita Jeesus-mitalia tai ala pitämään yrttiteestä, mutta ihmisiä aion kohdella tästä edes paremmin. Ja tämä koskee siis myös miehiä. Taidankin lähteä etsimään yhtä, jotta voin soveltaa oppimaani käytännössä.

PS: Kahvi ei sovi vuohenjuustopastan kanssa, oli siinä viskiä seassa eli ei.